Länsi-Uudenmaan pelastuskoirat ry:n Mari-Anna (Janna) Grönholmia voi kutsua todelliseksi pelastuskoira-aktiiviksi. Hän on seurannut pelastuskoiratoiminnan kehitystä aitiopaikalta lajin sisältä jo liki 20 vuoden ajan ja kouluttanut tuona aikana useita koiria hälytysryhmätasolle.
Grönholm sai sysäyksen pelastuskoiratoimintaan vuonna 1997 Länsigöötanmaan-pystykorvien kesäleirillä, jossa Tuire Kaimio piti koulutusta aiheesta.
– Innostuin valtavasti tajutessani, että tässä lajissa voisin yhdistää kaiken minulle tärkeän: koirat ja niiden kanssa touhuamisen, metsässä oleilun ja suunnistamisen sekä vapaaehtoistyön. Kysyin Tuikulta miten voisin päästä mukaan ja hän toivotti meidät tervetulleeksi ensimmäisen koirani Löpön (Raparperin Akseli) kanssa Uudenmaan pelastuskoirien treenejä seuraamaan. Menin ja sille tielle jäin.
Löpöstä ei kuitenkaan tullut koskaan häly-koiraa.
– Koiran rahkeet eivät riittäneet hälytysryhmään, mutta halusin silti kouluttautua itse yhä laajemmin etsintähommiin. Olen aina tykännyt haastaa itseäni, aiemmin kenttäratsastuksessa maajoukkuetasolla kilpaillut Grönholm toteaa.
Grönholm laati suunnitelman omien taitojensa kartuttamiseksi.
– Siihen aikaan ei ollut vielä gps-sovelluksia, joten hain karttakeskuksesta Nuuksion kartan ja lähdin treenaamaan perusasioita: suunnistamista, kartanlukutaitoa ja etsintäsuunnitelmien laatimista. Ja ennen kaikkea metsään menemisen ja metsän lukemisen taitoja. Minulla oli ihan valtava motivaatio oppia!
– Ajattelin, että nämä asiat on hallittava ennen kuin aloitan toisen koirani kouluttamisen pelastuskoiraksi. Hiljalleen tietopankkini saldo kasvoi; kävin harjoituksissa muiden koirakoiden mukana, etenin kartturiksi, apuohjaajaksi ja lopulta pääsin hälytysryhmään vuonna 1998.
Hoitovapaalla ollessaankin Grönholm ajeli sitkeästi Inkoosta Hyvinkäälle hälytyksiin. Hälytysryhmässä toimiminen antoi Grönholmille selkeän vision siitä, millaisia taitoja ja toimintatapoja hän halusi tulevalle omalle häly-koiralleen kouluttaa.
– Länsigöötanmaanpystykorva Elli ( Quattros Desert Rose) oli pentueensa ainoa pentu, joten minulla kävi satumaisen hyvä tuuri, että siinä oli aineksia pelastuskoiraksi. Tykkäsin göötistä rotuna ja ja halusin ottaa Löpölle kaverin samasta rodusta. Ellillä oli sitkeä työmoraali ja sen parhaat ominaisuudet olivat niin vahvoja, että ne kompensoivat heikompia, esimerkiksi pientä kokoa. Olin jo itsekin sen verran harjaantunut koirankouluttaja, että pystyin tukemaan koiran matkaa pelastuskoiraksi. Pääsimme hälytysryhmään vuonna 2003 Ellin ollessa 3-vuotias ja olimme mukana 7 vuotta, sitten Ellin oli aika päästä viettämään eläkepäiviä.
– Seuraavasta koirastani, australiankelpie Keksistä ( Maiskis Nexi) lähdin myös tekemään tavoitteellisesti työkoiraa. Otin sen tutulta kasvattajalta ja uskoimme, että koirassa olisi potentiaalia. Kokemuksen kautta tiesin, miten lähteä liikkeelle koiran kanssa. Yhteistyömme hioutui nopeasti ja vuonna 2011 Keksistä tuli hälytyskoira vain 2-vuotiaana. Siitä alkoi taitojen syventäminen ja yhteiset kilometrit.
Koulutussuunnitelmaa pohtiessaan Grönholmilla on mielessä tietyt asiat, jotka hän haluaa koiriensa hallitsevan. Yksi niistä on vahva reagointi ja ilmaisu ihmisten hajuisiin esineisiin, esimerkiksi vaatteisiin tai silmälaseihin.
– Aina ei löytynyt treeniseuraa, joten aloin piilottamaan omia vaatteitani metsään. Tajusin, että tästä saattaa olla hyötyä ihan todellisissa tilanteissakin, Grönholm naurahtaa.
Grönholm on huolissaan nykypäivän koirakeskeisestä suhtautumisesta.
– Mielestäni nykyisin tuijotetaan ihan liikaa koirien osaamistasoa, vaikka mukana olevien ihmisten taidot ovat vähintään yhtä tärkeitä. Mietitään valtavasti koiran kouluttamiseen liittyviä asioita, mutta metsässä menee koilliset ja pohjoiset sekaisin tai ei osata lukea ilmavirtoja ja maastonmuotoja. Pelastuskoiratoimintaa tehdään kuitenkin ensisijaisesti koirakkona, työparina, jossa molemmat osapuolet oppivat toisiltaan, sekä täydentävät toisiaan. Ohjaajalla on tosi suuri vastuu siitä, miten yhteistyö oman koiran kanssa toimii, miten lukea ja tukea koiraa riittävästi.
– Olen hyvä esimerkki siitä, että virheitä sattuu kokeneemmallekin. Olen toiminut 18 vuotta hälytysryhmässä ja edelleen saatan tyriä hakukokeessa tai joutua omien koirien kanssa tilanteisiin, joissa en ole ihan tilanteen tasalla. Tämä laji pitää kyllä mukavasti nöyränä: jos tuntuu, ettei ole enää mitään annettavaa tai opittavaa, saattaa kompastua isoihin virheisiin.
Nykyisin Grönholmilla on kaksi hälytysryhmätasoista koiraa. 4-vuotias Acce ( Maiskis Kodiak) on australiankelpie – kuinkas muutenkaan – ja samaa sukulinjaa Keksin kanssa. Yksilönä se on kuitenkin hyvin erilainen kuin enonsa.
– Acce on ihan eri puusta veistetty kuin Keksi, se on hyvin omatahtoinen ja temperamenttinen koira. Aluksi jouduin omaksumaan sen kanssa taas uusia koulutusasioita, kuten äärimmäisen nopean palkkauksen sekä täysin tinkimättömät kriteerit asioiden suorittamiseen, Acce kun tykkäsi tehdä asioita ihan oman mielensä mukaan.
Yhteistyö lähti kuitenkin sujumaan hienosti ja Acce suoritti VIRTA-kokeen 2-vuotiaana.
– Onnekseni sain Keksille kakkosohjaajan, jonka kanssa tämä on myös VIRTA-tasotestattu. Näin pystyin tuomaan kentälle töihin samaan aikaan kaksi häly-koiraa.
Tarkoitusperät tahdon taustalla
Grönholm myöntää olevansa välillä huolissaan myös pelastuskoiratoimintaan mukaan pyrkivien asenteesta.
– Ymmärrän halun olla avuksi koiran kanssa, mutta toivoisin ihmisten muistavan, että toiminta ei ole pelkästään sitä. Oppimisprosessista jää valitettavan iso osa pois, jos ainoastaan oman koiran kanssa toimiminen on tärkeää. Hälytystapahtuma on monen tekijän yhteinen ponnistus, ja kaikki roolit ovat siinä tilanteessa yhtä tärkeitä – olit sitten jalkapartiossa, johdossa tai tekemässä voileipiä muonituspisteellä. Koiraohjaajalla on tositilanteessa valtava vastuu omasta alueesta ja pahimmassa tapauksessa ihmishengestä. Mitä laaja-alaisempi tausta ja tietämys ihmisellä on, sitä paremmat edellytykset se tarjoaa pelastuskoiratoimintaan. Hiljaisen tiedon merkitystä ei voi koskaan ohittaa ja sitä hankitaan juuri osallistumalla hälytyksiin, sekä erilaisiin hälytyksen kaltaisiin tapahtumiin kuten hälytreeneihin ja yhteistoimintaharjoituksiin. Kun ei ole koiraa ohjattavana, pystyy ihan eri lailla havainnoimaan asioita.
– Kehottaisin lajinharrastajia katsomaan kriittisesti peiliin ja miettimään, mistä syistä teen tätä? Kuinka paljon pelastuskoiraohjaajan “status” painaa puntarissa, vai haluanko ihan oikeasti tehdä vapaaehtoistyötä? Joskus törmää harrastajiin, jotka haluavat edetä kovalla vauhdilla. Silloin jään usein miettimään, mitkä ovat kyseisen henkilön tarkoitusperät ja onko hän itsekään ihan perillä niistä?
Nykypäivänä koirankoulutustietoa on saatavilla valtavasti ja erilaisia koulutusmenetelmiä on yhtä monta kuin kouluttajiakin. Grönholm painottaa, kuinka ensisijaisen tärkeää on tutustua omaan koiraansa ja sen käyttäytymismalleihin.
– Mieti, millainen oma koirasi oikeasti on, miten se käyttäytyy esimerkiksi ollessaan metsässä vapaana? Kun luottamus ja muut perusasiat ovat kunnossa, voidaan lähteä pohtimaan, mikä olisi juuri meille parhaiten sopiva koulutustapa tai tyyli tehdä asioita. Metodeita on joka lähtöön, mutta oikotietä onneen ei ole. Pelastuskoiran kouluttaminen on monen asian summa; se vaatii raakaa työtä, toistoja ja peiliin katsomista. Kriittisin kohta tässä paketissa on jälkimmäinen. Jos epäonnistumiset tai treenaamisen puute ulkoistetaan, jää ihan varmasti asioita oppimatta.
Mihin menet, pelastuskoiratoiminta?
Tänä vuonna pyöreitä täyttävä Grönholm aikoo pysyä vielä lajissa mukana, mutta ei lähde enää tavoitteellisesti kouluttamaan uutta pelastuskoiraa itselleen nykyisten lisäksi.
– Onhan tässä oltu mukana toiminnassa jo hyvä matka! Toivottavasti pelastuskoirakoiden seuraava sukupolvi voisi hyödyntää tätä kokemuksen mukanaan tuomaa hiljaista tietoa omassa kehityksessään.
Hänellä on kuitenkin sanansa sanottavanaan pelastuskoiratoiminnan tulevaisuudesta.
– Viime vuosina on tapahtunut paljon hyvää kehitystä lajin sisällä ja toiminta on muuttunut järjestelmällisemmäksi. On erityisen hienoa, että tasovaatimukset on määritelty VIRTA-tarkastuksen myötä.
Siinä missä aiemmin kopioitiin puhelinluettelosta karttoja, nykypäivänä teknologian kehitys on tuonut mukanaan paljon pelastuskoiratoiminnassa hyödyllisiä apuvälineitä. Grönholmin mukaan vaarana on kuitenkin se, että niiden myötä perusasiat ja -osaaminen hiipuvat.
– Olen huolissani, jos jättäydytään pelkästään gps-laitteiden ja muiden apuvälineiden varaan, niiden ei tulisi olla itsetarkoitus. Tuntuu, että ihmisten havainnointikyky ja ympäristönlukutaito, tietty maalaisjärkikin, supistuu teknisen kehityksen mukana. Havainnointikyky kuitenkin kehittyy vain harjoittelemalla, eli havainnoimalla.
Grönholm toivoo viranomais- ja liittotason yhteistyönä pohdittavan, miten toimintaa voisi kehittää erityisesti vapaaehtoistyön lähtökohdista.
– Pelastuskoiratoiminta on nykyisellään todella hyvin organisoitua. Hälytyksessä saat alueen, kartan ja radiopuhelimen käteen, sitten hoidat homman. Toisaalta laji on nivelvaiheessa: tästä voidaan mennä hienosti eteenpäin, mutta jos lähdetään liikaa “hifistelemään”, niin puhutaanko enää vapaaehtoistyöstä vai puoliammattilaisesta toiminnasta? Toivoisin, että homma pidettäisiin jatkossa tarpeeksi simppelinä niin, että pelastuskoiraihmisille annettaisiin rauha hengähtää ja aikaa ottaa haltuun uudet vaatimukset , sekä jalkauttaa ne kentälle osaksi treenisysteemiä. On hienoa myös huomata, miten kaksi liittoa tekee yhteistyötä juuri pelastuskoiratoiminnan kehittämisessä. Olemme samalla asialla, vaikka edustamme eri liittoja. Ylemmillä viranomaistahoilla tulee muistaa se, että toiminnan ytimessä on vapaaehtoistyö, jota ihmiset tekevät oman työnsä ja perhe-elämänsä ohessa.
– Ihmiset, joihin olen vuosien aikana lajin kautta tutustunut, ovat sen suurin rikkaus. Ja se tietotaito, mitä lajin harrastajilla on! Toivoisin avoimuutta joka suuntaan, sekä harrastajien keskuudessa että eri organisaatioiden rajojen yli. Aina voi oppia ja avartaa omaa näkökulmaansa sillä, miten toiset tekevät, ajattelevat ja harjoittelevat. En ole peitellyt omia virheitäni, koska ajattelen niiden tarjoavan jollekin toiselle mahdollisuuden oppimiseen. Kouluttajana tuon mielelläni omat epäonnistumiseni ja epätoivon hetkeni esille, sekä sen ratkaisun, miten siitä päästiin taas eteenpäin. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää, kouluttajana pyrin katsomaan jokaista koirakkoa yksilöinä, jossa keskiössä ei ole koiran, vaan koirakon koulutus. Näitä asioita on aikaa pohtia, kun tekee metsässä pitkiä lenkkejä koirien kanssa, Grönholm nauraa lopuksi.
