Pia Jokivirta ja australiankelpie Mango työskentelevät Oulun läänin pelastuskoirayhdistyn hälytysryhmässä.

Koiraa etsiessään Pialla oli mielessä etäinen haave suunnata pelastuskoiraharrastuksen pariin ja toivottavasti jonain päivänä olla valmis hälytyskoirakko. Pian ystävä oli lajin harrastaja, ja Piasta tuntui hyvältä ajatus, että koiralla olisi jokin yhteiskunnallinen tarkoitus. Roduksi valikoitui australiankelpie, ja vuonna 2011 syntynyt Mango-pentu muutti Pian luo. Haku- ja jälkitreenit alkoivat vuonna 2013.

– Oli ihana päästä metsään ja sellaisen lajin pariin, jossa koira saa toteuttaa itseään ja tehdä itsenäisesti, Pia muistelee alkutaivalta.

Ensimmäiset vuodet Pia ja Mango treenasivat koirakoulu Koiraamon kursseilla. Pia koki turvalliseksi ja hyväksi vaihtoehdoksi harjoitella lajien perusteita ensin kurssimuotoisesti, kuitenkin pelastuskoiraharrastukseen ja nimenomaan hälytysryhmävalmiuteen tähtäävästi, ennen kuin hän liittyi Oulun läänin pelastuskoirayhdistyksen jäseneksi vuonna 2017.

Kursseilla ilmaisu oli ensimmäinen asia, jota lähdettiin rakentamaan. Mango oli innokas haukkuja, ja käyttäytyminen oli melko helppoa poimia vahvistettavaksi. Treeneissä haukkua vahvistettiin tarkasti suunniteltujen harjoituksien avulla koko ajan entistä vahvemmaksi: eri tilanteissa, eri mittaisilla välimatkoilla, erityyppisissä maastoissa sekä erilaisten ihmisten kanssa. Koulutus soljui hyvin eteenpäin ja jälkikäteen ajatellen suurimpia haasteita oli ymmärtää treenata riittävästi jäljestystä sekä koiran hallintaa.

– Mietin, saanko Mangon pysymään hallinnassa kokeiden hallintaosiossa, koska sen on aina ollut haastavaa odottaa, etenkin jos tietää, että pääsee tekemään, Pia toteaa.

Mango on hyvin hallittavissa etsinnän aikana, se kuuntelee ohjaajaa ja on ohjattavissa, koirakon toiminta on tiivistä yhteistyötä.

– Hallinta etsinnässä on erilaista, kuin ennen etsintää tai koesuorituksissa, koska Mango tulkitsee tilanteet eri tavalla, Pia pohtii.

Mango on kuitenkin luonnostaan ollut työskentelytyyliltään hyvällä etäisyydellä pysyvä ja hetken aikaa ilmennyt turhan kauaksi irtoaminen saatiin hallintaan palkkaamalla ja vahvistamalla ohjaajan lähelle hakeutumista.

Hallittavuustreenejä

Paikallaoloa treenattiin Mangon kanssa kokeiden lähestyessä ahkerasti. Palkkaustavat vaihtelivat, milloin palkka oli edessä, toisinaan takana, joskus mukana ollut treenikaveri palkkasi. Vaihtelu lisäsi Mangon motivaatiota ja toisaalta sillä saatiin selville parhaiten toimivat tavat. Paikallaoloa treenattiin myös metsässä ja treenikavereiden ja -varusteiden kanssa, jotta koiran vire saataisiin treeneissä lähemmäs koe- tai etsintätilannetta. Paikallaolotreenejä tehtiin monissa ympäristöissä ja vilkkaimmissa paikoissa Pia varmisti turvallisuuden kytkemällä koiran.

– Etsintää voi joutua tekemään hyvin erilaisissa maastoissa ja ympäristöissä ja silloin koiran ohjattavissa olo on turvallisuuden, sekä koiran että muiden, kannalta todella tärkeää. Kun tietää, missä koira liikkuu ja että se tulee kutsuttaessa, odottaa ja pysähtyy, on ohjaajallakin varmempi ja turvallisempi olo, Pia summaa hallinnan tärkeyttä. – Nyt kun kotona on toinen koira kasvamassa tähän lajiin, niin tulee tehtyä paljon enemmän ja tiedostaen hallintatreeniä, jokaiseen treeniin kuuluu hallintaa tavalla tai toisella.

Varmuutta jäljennostoon haun aikana

Viranomaistarkastuksen muutoksen myötä jälkiosaamisen painotus koirakon treeneissä kasvoi, jotta saatiin lisää varmuutta jäljennostoon haun aikana ja kun koira kulkee ilman liinaa. Pia ja Mango harjoittelivat muun muassa siten, että ensin haettiin isoa aluetta, jolla Mango sai vähän päästellä höyryjä, vaihdellen oliko alueella maalihenkilöä vai ei. Alueelle oli tehty jälki siten, että Mango kohtaa jäljen tehtyään ensin jonkin aikaa hakua. Mikäli jälki nousi, palkattiin ja annettiin Mangon jäljestää. Jäljet olivat lyhyitä ja niidenkin kanssa vaihdeltiin maalihenkilön käyttöä, mutta iso palkka oli aina luvassa. Koska treenit rakennettiin teknisesti siten, että jäljen kohdalle osuessaan koiran vireystila olisi optimi, tuulensuunta oikea ja koira kohtaisi jäljen sopivassa ajassa, alkoivat harjoitukset tuottaa hyvin tulosta. Asiaa harjoiteltiin aktiivisesti noin puoli vuotta ja onnistumisten lisääntyessä ryhdyttiin vähentämään alun hakuaikaa ja toisaalta lisäämään alueelta nostettavia jälkiä. Jäljestäminen itsessään oli Mangon kanssa suhteellisen sujuvaa alusta alkaen, joten jäljestys ei ollut koirakolle haaste. Sen sijaan Pian piti oppia lukemaan koiraa haun aikana niin, että tietää milloin koira on kohdannut jäljen ja miten koiraa on parasta ohjata näissä tilanteissa. Koska Mango on ollut jäljellä helposti pysäytettävä, on se saanut esimerkiksi maastossa, jossa näköetäisyys on pitkä, jatkaa jäljestystä hetken ennen kytkemiseksi pysäyttämistä.

– Mango myös välillä pysähtyy itse ja ikään kuin kutsuu mua, että ”täällä tämä jälki on, tuu”, Pia kertoo.

Hälytyskoirakoksi

Vuonna 2017 Pia ja Mango liittyivät Olpyyn ja samana vuonna suorittivat haun peruskokeen. Seuraavana vuonna 2018 olivat vuorossa peruskoe jäljestä sekä loppukoe hausta. Vuonna 2019 koirakko suoritti hyväksytysti viranomaistarkastuksen.

– Mango oli aivan valmis kokeisiin, mutta virta tuntui tosi isolta ja mietin, että ollaanko me valmiita, mitä kaikkea siellä pitää osata? Pia muistelee.

Treenikaverit kuitenkin valmistelivat koirakolle hyviä treenejä ja tsemppasivat eteenpäin, jolloin oma varmuus kasvoi. Luotto koiraan oli koko ajan olemassa, mutta oma toiminta mietitytti. Pysynkö suunnitelmassa ja osaanko tehdä saamalleni alueelle hyvän etsintäsuunnitelman?

Koiran kouluttamisen lisäksi Pia haluaakin muistuttaa ohjaajia pitämään huolta omasta osaamisestaan. On hyvä miettiä, mitä kaikkia tilanteita etsinnöissä voi tulla eteen ja onko omat taidot ajan tasalla. Jos luotto koiraan on kunnossa, niin luottaako myös itseensä, osaako suunnitella etsinnän ja pysyä kartalla.

– Haluaisin kannustaa, että treenaajat muistaisivat ja rohkeasti kyselisivät treenikavereilta, että mitä kaikkea voi tulla vastaan ja mitä täytyy treenata. Lähtisivät kartturiksi tai varakartturiksi ja menisivät sinne metsään. Ei haittaa, vaikka olisit vasta alussa oman koirasi kanssa, Pia vinkkaa. – Kartturina olemisen taitoa on harjoiteltava niin, että itsellä on turvallinen ja luottavainen olo, jotta voi pitää huolen koirakosta. Jokainen aloittaa jostain, eikä heti alussa täydy osata kaikkea, kunhan uskaltaa harjoitella.

Tampereen Seudun Etsintäkoirissa toimivalla Jenni Kujalalla on jo kolmas koira kasvamassa hälykoiraksi. Oiva, joka jäi eläkkeelle toimittuaan 10-vuotiaaksi saakka hälytysryhmässä, on espanjanvesikoira eli tutusti perro. Samoin olivat Oivan edeltäjä Elmo sekä tehtävään kotona kasvava Oivan pentu Ansa. Oiva ja pentunsa Ansa on valittu sekä rotu- että yksilötasolla sillä ajatuksella, että koirien kanssa lähdetään kouluttautumaan kohti Pelastuskoiraliiton hälykoiratehtäviä. Myös Oivan isä ja mummu ovat olleet yhdistyksen hälytyskoiria, joten tehtävän voi sanoa kulkevan heillä verissä.

Oiva hyväksyttiin hälytyskoiraksi 4-vuotiaana, ennen kahden lajin vaatimusta ja viranomaistarkastuksen käyttöönottoa. Koska Tampereen Seudun Etsintäkoirat ry:ssä on sääntönä, että kakkoskoiran saa ottaa treeneihin mukaan siinä vaiheessa, kun jo treeneissä oleva koira hyväksytään hälykoiraksi, aloitti Oiva treeniuransa vesikoiraporukan treeneissä edeltäjänsä Elmon treenatessa ensimmäisen koiran paikalla. Jenni kuvailee Oivaa ihmisavoimeksi perroksi, joka ei ole vierastanut ketään. Sen kanssa aloitettiin harjoitukset makkararingillä tämän piirteen vahvistamiseksi ja jotta saatiin vahvistettua positiivista suhtautumista vieraisiin ihmisiin. Aikaisessa vaiheessa Jenni alkoi tehdä Oivan kanssa partiointia, jolloin se sai metsästä bongaamiltaan ihmisiltä herkkuja. Ihmisten luo hakeutumista ei tarvinnutkaan juuri opettaa, vaan enemmänkin kasvattaa ohjaajan merkitystä eli sitä, että Oiva muistaa ohjaajansakin olevan metsässä mukana. Vieraasta ihmisestä hajun saadessaan Oiva lähteekin vauhdilla hajunlähdettä etsimään.

– Oiva on sellainen perus putkiaivoinen perrouros, Jenni kuvailee.

Vaikka Oiva onkin ihmisavoin, valikoitui sille ilmaisuksi rulla. Syinä olivat muun muassa epäilys siitä, että haukku ei ehkä rodunomaisista piirteitten takia olisi riittävä käytettäväksi etsinnöissä, ja toisaalta Oivalla oli pienestä pitäen voimakas taipumus kantamiseen. Lisäksi Jenni kokee rullan olevan sekä koiralle että etsittävälle miellyttävämpi ilmaisutapa, joten sen valinta tuntui luontevalta. Rullailmaisun kouluttamisen Jenni aloitti Oivan omaehtoisen tarjoamisen kautta. Ensimmäiset harjoitukset toteutettiin kotona niin, että lattialle oli levitetty tavaroita ja kun koira näytti kiinnostuvan niistä, oli namit valmiina taskussa palkkausta ja kehuja varten.

Muiden tavaroiden kantamisesta Jenni siirtyi pikkuhiljaa rullien käyttöön. Ensin sisällä niin, että koira sai etsiä rullan ja tuoda ohjaajalle. Sisältä treeni siirrettiin ulos lenkkeilyn yhteyteen. Oiva odotti paikkamakuussa Jennin heittäessä rullan noudettavaksi, ja tämän toiminnan ollessa vahva otettiin treeneihin mukaan toinen henkilö, jonka luota Oiva sai alkaa rullaa noutamaan. Harjoituksiin lisättiin ulkona erilaisia häiriöitä, mitä nyt keksittiinkään ilman, että yhdistettiin rullanoutoa vielä varsinaisiin treeneihin. Tämä sen vuoksi, ettei rullanouto alkaisi kärsiä treenien aiheuttaman innostuksen vuoksi. Kun lenkkien yhteydessä Oiva nouti sujuvasti rullan kyykyssä olevan henkilön luota Jennin palkatessa koiran itse, ryhdyttiin ilmaisua siirtämään treeneihin. Oivalle otettiin melko pian myös kiintorulla mukaan kaulaan roikkumaan, vaikka harjoittelussa käytettiin edelleen irtorullia. Tämä tehtiin siksi, että koira oppisi siihen, ettei rullaan tarvitse kiinnittää huomiota, vaikka se juostessa kaulassa heiluukin. Irtorullista siirryttiin kiintorullan käyttöön lopulta maalihenkilön tekemän pienen avustavan käsiliikkeen avulla.

– Kaikilla koirillani olen pyrkinyt vaihtelemaan palkkausta mahdollisimman paljon, vaikka ilmaisu onkin ns. valmis, eli suora palkka vs ilmaisu ykkösnamilla vs ilmaisu ilman ykkösnamia. Tämä siksi, että ainakin vesikoirilla on voimakas taipumus alkaa ennustaa tulevaa ja oikoa opitussa ketjussa eli mikäli hajun loppuun tarkastaminen ja maalihenkilön luona käyminen ei koskaan johtaisi palkkaukseen alkaisivat koirat varmasti ilmaista jossain kohtaa pelkkää hajua. Homma pysyy mielenkiintoisena, kun joskus palkka tulee ”vain” löytämisestä, Jenni kertoo.

Jälkiharjoittelu opettaa paljon lisää

Vaikka hälykoiraksi nousuun ei vaadittu jälkikoetta, on Oivan kanssa treenattu myös jäljestystä. Vesikoirilla jäljestys on vahva ominaisuus, ja Jenni kokee sen olleenkin oppimista edesauttava tekijä. Oivan kanssa jäljestysvarmuutta koulutettiin alusta alkaen sijoittamalla jäljelle esine sekä namipurkki. Esineelle jääminen ehdollistettiin niin vahvaksi käytökseksi, että vaikka namipurkki poistuu, Oiva pysähtyy esineelle. Esinemotivaatiota on myös tehostettu tekemällä siihen keskittyviä treenejä, esimerkiksi 200 metrin suoralla jäljellä 10 esinettä vaihdellen yhdessä namipurkin kanssa ja ilman, jolloin toistot tukevat ilmaisun vahvistumista. Koiriensa kanssa Jenni on huomannut palkkauksen suhteen eron siinä, tuleeko palkka purkista vai ohjaajan kädestä. Jos palkan saa kädestä, koira ei vaikuta välttämättä kokevan yhtä suurta onnistumista, kuin ohjaajan taskusta kaivetusta purkista saadun palkan kanssa. Tällaisilla pieneltä tuntuvilla huomioilla voi olla suuri oppimista nopeuttava tai hidastava merkitys, joten niihin on hyvä kiinnittää huomiota.

Jälkitreeneissä harjoitusten tasoa on vaikeutettu pikkuhiljaa. Välillä on lisätty jäljelle ikää, välillä pidennetty matkaa. On tehty erilaisten häiriöiden ylityksiä ja mutkia. Alusta alkaen on ollut tiedossa, että Oivan suvussa esiintyy riistaviettiä. Sen pois kitkemiseen onkin kiinnitetty pennusta alkaen huomiota ja palkattu koiraa lähellä pysymisestä. Jäljestyksessä suunnitelmallinen koulutus on varmistanut sen, että koira ei vaihda ihmisjäljeltä riistalle. Tätä on myös testattu niin, että kun treeneissä on nähty hirvi ja laitettu sitten maalihenkilö samalle suunnalle, on Oiva valinnut maalin ja sieltä saatavan palkan.

Muutaman ensimmäisen vuoden tuntui, että Oiva pyrkii korvaamaan puuttuvat taidot vauhdilla, jäljestäen kovaa ja epätarkasti. Esineet kyllä löytyivät ja jäljistä selvittiin, mutta koiraa oli vaikea lukea eikä malttia meinannut löytyä. Koiran perusolemus oli kiireinen eikä kävelyaskeleita juuri otettu.

– Eräissä treeneissä paloi hihat ja päästin liinasta irti. Oivan vauhti tyssäsi siihen ja koira alkoi jäljestää askel askeleelta, Jenni kertoo käänteentekevästä tapauksesta.

Tärkeintä on motivaatio

Oivan hälykoiranuran alkupäässä oli etsintä, joka on jäänyt erityisesti Jennin mieleen.

– Ajankohta oli kuuma ja oltuamme tehtävällä jo useamman tunnin ajan Oiva nosti kuononsa, hävisi hetkeksi näköpiiristä, mutta ilmestyi sitten rullan kanssa mäen takaa ja johdatti meidät kadonneen luo.

Valitettavasti kadonnut oli ollut menehtyneenä jo jonkin aikaa, mutta Jenni sai varmistuksen siitä, että Oiva toimii kuten se on opetettu, vaikka tapahtuisi jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa.

Oiva toimi hälykoirana kuusi vuotta. Oiva treenaa edelleen säännöllisesti useamman kerran viikossa ja pitkästä urasta huolimatta tai sen vuoksi se tekee työtään joka ikinen kerta yhtä innolla. Keväällä eräässä treenissä, oman vuoronsa jo mentyä, vapaana ollut Oiva oli rynnännyt maalihenkilölle ja koska varusteet oli jo riisuttu, oli se kaivanut maasta tilalle keppiä, jota käyttää ilmaisuun. Motivaatio etsiä ja löytää on korkealla. Jenni toteaakin, että aloittaa koulutuksen heti alusta alkaen tosietsintöihin, ei kokeisiin. Hänellä on koiriensa kanssa tähtäimenä hälytysryhmä ja etsinnät ja treenit suunnitellaan tukemaan tätä tavoitetta.

Renja ja mittelspizturos Roki aloittivat pelastuskoiraharrastuksen Rokin ollessa vuoden ikäinen.  Kuten monella muullakin aloitus tapahtui Palveluskoirapuolen yhdistyksessä, koska muuta ihmisetsintään tähtäävää koulutusta ei alueella ollut tarjolla. Jonkin aikaa treenattuaan he kuitenkin jäivät tauolle ja lopulta vuonna 2015 Renja oli mukana perustamassa uutta yhdistystä, Karhuseudun Etsintäkoiria, Pelastuskoiraliiton alaisuuteen.

Hakukoulutuksella alkuun

Pelastuskoiraliiton kokeissa hyväksyttyjä ilmaisutapoja on kolme, haukku, rulla sekä kertova. Mittelspitz on ilmoittava vahtikoira, jolle haukkuminen on luontevaa ja helppoa. Ei siis ihme, että se valikoitui Rokin ilmaisutavaksi. Rodun määritelmässä myös todetaan sen olevan ennakkoluuloinen vieraita kohtaan, joten Renjan ei tarvinnut koskaan pelätä, että Roki olisi käyttäytynyt maalihenkilöllä röyhkeästi. Roki jätti alusta alkaen pienen etäisyyden ja haukkui maalin sijaan kohti tulevalle ohjaajalle, että täällä tämä nyt olisi! Mitä vieraampi ja oudompi maalihenkilö, sitä suurempi on turvaväli, mutta kuitenkin niin, että koira on selvästi kohteella. Tämä on tietysti maalihenkilön kannalta miellyttävää, mutta myös etenkin pienikokoisen koiran oman turvallisuuden kannalta merkittävää.

Koirakon koeura alkoi hakuperuskokeella. Kokeessa kävi ilmi, että Roki saattaa haukkua jo saadessaan hajun, vaikka ei olisi vielä maalihenkilöllä. Niinpä Renja hyväksyi kuvittelemansa ilmaisun liian aikaisin ja koe hylättiin. Virheestä maksettiin oppirahat ja Renja oppi erottamaan hajuhaukun varsinaisesta ilmaisuhaukusta. Koirakon edettyä haun loppukokeeseen samalla alueella oli pidetty ensin peruskoe ja omalla koevuorollaan Roki ilmoitti, missä peruskokeen maalihenkilö oli ollut. Tässä vaiheessa uraa Rokin tapa ilmoittaa hajuista oli ohjaajalle jo tuttu, joten se ei vaikuttanut kokeen kulkuun. Haukkuherkkyys on tuonut haasteensa myös rakennusetsintöihin. Rakennuksissa ilma liikkuu eri tavoin kuin maastossa ja ohjaajalla onkin ollut opettelemista malttaa odottaa, että koira työstää saamansa hajun loppuun saakka. Tehtyään päätöksensä Rokin haukku muuttuu ilmaisuhaukuksi ja koira jää paikalleen, mikä on Renjalle merkkinä siitä, että maalihenkilö on paikannettu.

Jäljestäen kohti VIRTA:a

Koirakon ollessa muuten virtavalmis tuli koeuudistus ja kahden lajin vaatimus. Oli siis opeteltava vielä jäljestäminen. Jälkitreenit aloitettiin makkarajäljellä, eli koira etsii peräkkäin ripoteltuja makkaranpaloja, ja Renjan sanoin ”Roki osoittautui aika päteväksi”. Jälkitreeneihin otettiin mukaan monenlaisia elementtejä ja Rokin oppiminen eteni rivakasti. Jälkikäteen ajatellen Renja toteaa Rokin joutuneen tekemään heti alussa aika vaikeitakin tehtäviä, mutta ahkera ja monipuolinen harjoittelu palkittiin ja koirakko suoritti jäljen peruskokeen hyväksytysti.

Renja oppi, että Roki jäljestää parhaiten vapaana. Se etenee rauhallista tahtia niin, että ohjaajan on helppo seurata perässä. Roki on myös helppo luettava ja sillä on esimerkiksi jäljen suunnan suhteen oma tyylinsä kertoa, mistä jälki tulee. Koira käy nimittäin merkkaamassa, siis nostamassa jalkaa, jäljen tulosuunnassa. Jos siis henkilö on vaikka ylittänyt polun, käy Roki merkkaamassa sen puolen, jolta henkilö on tullut. Esimerkiksi virta-testin jälkiosuudesta Renja kertoo:

”Jälki meni tien yli ja Roki kävi ensin tsekkaamassa menosuunnan. Sitten se palasi tulosuuntaan ja merkkasi, mutta jatkoi edelleen takajäljelle. Ihmettelin testaajalle jäljen lähtevän toiseen suuntaan, että mitähän ihmettä koira nyt touhuaa. Mutta Roki kävi vain tarkastamassa vähän matkaa, palaten sitten takaisin ja lähti jäljestämään ihan oikein. Maltti on valttia.”

Jos Roki hukkaa jäljen, sen näkee koirasta ja Renja on oppinut antamaan koiralleen aikaa ratkaista tilanne. Yleensä Roki nimittäin kyllä hakee jäljen itsenäisesti uudelleen ja jatkaa työskentelyä. Tässäkin on maltettava, luotettava koiran kykyihin ja antaa sen tehdä sinnikkäästi töitä. Melko itsenäisen jäljestäjän luonne näkyi Renjan mukaan myös siinä, että lyhyet toistot, esimerkiksi ruudusta jäljennosto ja nopea palkkaus saivat Rokin turhautumaan, se kun olisi halunnut jatkaa jäljestämistä pidempään.

Hälytyskelpoiseksi 9-vuotiaana

Renja ja Roki ovat tehneet töitä tavoitteenaan selkeä päämäärä. Matkan varrella olleet haasteet Renja kokee olleen enemmänkin ohjaajan päässä, vaikka esimerkiksi hakattu metsä, jossa on paljon risukkoa, on pienelle koiralle haastava edettävä. Sen sijaan taas hankikelillä pieni ja kevyt koira hyödyntää hankikannon, kun isommat uppoavat lumeen. Pienen koiran kanssa on ollut tärkeää saada vertaistukea, sillä pelastuskoiralajit mielletään helposti isojen rotujen harrastuksiksi. Pieni koira on kuitenkin ollut ketterä ja uuttera työskentelijä, joka on ollut helppo napata treeneissä vaikka kainaloon moottorikelkan tai mönkijän kyytiin. Sieltä Roki on selkeällä kuonon nostamisella kertonut saatuaan hajun maalihenkilöstä.

Tärkeimmäksi asiaksi Renja nostaa motivaation, sekä koiran että ohjaajan. Esimerkiksi vaikka Roki pääsääntöisesti työskentelee ohjaajan lähellä, niin kyllä se hajun saadessaan irtoaa kauas. Motivaation rakentamisessa on huomioitu ekstrahyvät palkat maalihenkilöllä ja sosiaalinen palkkio ohjaajalta.

”Itse kun on hätänen ihminen, on ollut opettelemista antaa koiran tehdä hommia eikä mennä sähläämään”, Renja summaa yhteistä taivaltaan Rokin kanssa.

Draco oli Tiian ensimmäinen oma koira, jonka kanssa hypättiin heti syvään päähän niin rodun kuin lajivalinnankin suhteen. Dracon tullessa Tiialle vuonna 2006 hän ei tiennyt koiraharrastamisesta mitään muuta kuin sen, että kaikennäköistä on tarjolla. Tiia kuitenkin halusi päästä tekemään jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä ja päätyi Tampereen Seudun Etsintäkoirien sivuille tutkimaan pelastuskoiraharrastusta. Yhteydenotto johti siihen, että he aloittivat Dracon kanssa TSEssä vuonna 2007 Dracon ollessa noin vuoden. Hyvin nopeasti Tiia totesi, että pelastuskoiralajit sopivat koirakolle. He saivat molemmat harrastuksesta paljon irti ja kehittyivät nopeasti, mutta ensimmäisiä kokeita kohti mentäessä Tiia huomasi, että sekä ohjaajan että koiran kokemattomuus alkoivat näkyä toiminnassa.

Dracon ilmaisuksi oli valikoitunut kertova ilmaisu, jossa se käy maalihenkilön luona, haukahtaa siellä ja palaa ohjaajan luo ja haukahtaa myös tälle, jonka jälkeen johdattaa ohjaajan kadonneen luo. Jossain vaiheessa Draco oli saanut itse alkaa päättää, haukahtaako se maalihenkilön luona vai ei ja todennäköisesti tämän ja monen muun tekijän summana se lakkasi lopulta ilmaisemasta kokonaan. Ilmaisun rakentaminen varmaksi oli jäänyt jalkoihin kiireessä suorittaa kokeita; tässä vaiheessa vuonna 2008 oli tehty peruskokeen päiväkoe ja haettu kolme hylkäystä peruskokeen pimeäkokeesta. Koekäynnit laitettiin tauolle ja palattiin treenaamaan perusjuttuja sekä vaihdettiin rullailmaisuun. Haasteena oli saada Draco tuomaan Tiialle asioita, sillä kyseinen käytös ei ollut sille ominaista. Rullailmaisu saatiin kuitenkin hyvälle mallille, mutta sitten Draco alkoi omatoimisesti tarjota rullan ohessa kertovaa ilmaisua.

Uudella kierroksella kokeet suoritettiin ongelmitta, paitsi että Draco ei ilmaissut rullalla vaan palasi alkuperäiseen kertovaan ilmaisuun haukahtaen kerran maalihenkilöllä ja kerran ohjaajalla. Peruskokeissa Dracolla oli rulla kaulassa, kahden ilmaisun optiolla; koira voisi halutessaan ilmaista rullalla tai kertovana. Ensimmäisenä opittu kertova ilmaisu oli kuitenkin sen mielestä miellyttävin vaihtoehto käytettäväksi ja loppukokeisiin lähdettiinkin sitten ilman rullaa. Aikalisä oli tehnyt muutenkin hyvää ja koira sai lisää varmuutta sekä ohjaajan luotto koiran toimintaan vahvistui. Dracolla oli korkea motivaatio löytämiseen, se oli valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven ja työstämään tehtävät loppuun. Tiia ja Draco suorittivat perus- ja loppukokeiden päivä- ja pimeäosuudet 2012 nousten hälytyskoirakoksi. Koska tuolloin oli yhteisiä kilometrejä takana jo useammalta vuodelta, oli yhteistyö ja koirakon keskinäinen luottamus jo siinä pisteessä, että Tiia tiesi voivansa luottaa Dracon toimintaan tilanteessa kuin tilanteessa eikä etsintöihin lähteminen jännittänyt sen osalta, että toimiiko koira.

Draco ehti olla hälytysryhmässä kolmisen vuotta ennen kuolemaansa, mutta osallistui tuona aikana kymmeniin etsintöihin. Lyhyen mutta tiiviin hälytysuransa aikana Draco teki kaksi löytöä, joista ensimmäisen heti ensimmäisessä etsinnässään. Puurrettuaan monta vuotta ennen hälykoirakoksi nousua löydöt olivat upea saavutus, vaikka jokainen etsintä, johon koirakko Dracon hälyuran aikana osallistui, oli työpanokseltaan yhtä merkittävä. Töihin lähdettäessä Draco oli varma työpari, jos jotain oli löydettävissä niin se löydettiin. Draco oppi erottamaan, oltiinko menossa pieniin viikkotreeneihin, isompaan hälyharjoitukseen vai tosietsintään ja se sopeutti työskentelyvauhtinsa sen mukaan jaksaakseen olettamansa työskentelyajan. Draco oli vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa etsinnässä mukana, ennen kuin yllättäen ärhäköitynyt syöpä vei voiton. Tiian mukana jälkikoemaastoja tarkastamassa ollut Draco putosi kallionkoloon niin syvälle, että tarvittiin palokunta auttamaan koira pois pinteestä. Todennäköisesti tipahtamisen myötä apua odottaessa jumissa oleminen aktivoi syöpäkasvaimen ja koiran vointi paheni yllättäen. 9,5-vuotiaana Draco siirtyi jatkamaan etsintöjä ehtymättömien palkkojen pariin.

Aloittaessaan vuonna 2007 Dracon kanssa ei koiran mielentilaan tai treenaamisen yksityiskohtiin kiinnitetty juurikaan huomiota eikä hallittavuus, ainakaan maaston ulkopuolelta, ollut niin suuressa osassa. Nykyään nämä ovat enemmän mukana treenaamisen suunnittelussa samalla, kun myös kahden lajin vaatimuksen myötä jäljestäminen on noussut treenattavaksi asiaksi. Tarkempi tekeminen tuottaa tarkempia ja varmempia koirakoita, mutta saattaa myös osaltaan hidastaa koirakoiden siirtymistä hälytysryhmään. Toisaalta Tiia muistuttaa, että hätiköimällä useimmiten vain siirretään ongelmia eteenpäin, joten asioiden ja haasteiden tarkempi tarkastelu on pitkällä tähtäimellä kannattavaa. Lisäksi on muistettava, että kokeissa vaaditaan koirakon taidoilta vähemmän kuin virta-tarkastuksessa ja hälytyskoirakkona toimiminen vaatii paljon enemmän kuin vaadittavien kokeiden suorittamiseen riittävät taidot. Samalla, kun ymmärrettävästi halutaan nopeuttaa koirakoiden etenemistä hälytysvalmiuteen on tärkeää muistaa koirakohtainen oppimistahti niin rotujen sisällä kuin välillä. On hienoa, että pelastuskoirapuolella on mahdollista treenata monipuolisessa porukassa ja että hälytysryhmistä löytyy vaihtelua molempiin suuntiin.

Minna Humaloja aloitti pelastuskoiraliiton toiminnassa samaan aikaan, kun Fuuka-sheltti saapui perheeseen noin kahdeksan vuotta sitten. Hän liittyi hälytysryhmään heti alussa ja tavoitteena oli kouluttaa Fuuka hälytyskelpoiseksi. Taustalla Minnalla oli pitkä kokemus pk-puolelta, joten koiran kanssa harrastaminen itsessään ei ollut hänelle uutta eikä lajin vaatimukset koiran osalta tulleet yllätyksenä.

Fuuka ja Minnat ovat suorittaneet viranomaistarkastuksen toukokuussa 2015 Fuukan ollessa vajaa 3-vuotias, ensimmäisenä shelttina Suomessa. Tuolloin ei vielä ollut kahden lajin vaatimusta, mutta hakukokeiden lisäksi Minna ja Fuuka ovat suorittaneet jäljen peruskokeen ja pitäneet kokeet voimassa. Haasteena jäljellä on ollut Fuukan vahva ilmavainutaipumus, mutta iän myötä varmuus pysyä jäljellä on kasvanut.

Siirtyminen palveluskoirapuolelta pelastuskoirapuolelle vaati alkuun totuttelua. Pk-haussa koira tekee keskilinjalta pistoja ohjaajan molemmille puolille, kun taas peko-puolen partiointi ja siihen liittyvä suunnistaminen, etsintäalueiden tarkistaminen ja etsintäsuunnitelmien tekeminen ovat vaatineet ohjaajalta opettelua. Lisäksi peko-puolella koira saa tehdä vapaammin työtä; se on hallinnassa, mutta saa tehdä omia ratkaisujaan metsässä, mikä vaatii koiralta enemmän itsenäisyyttä. Fuuka olikin nuorempana hajun saadessaan hyvin itsenäinen, se irtosi nopeasti ja kauas, mutta on iän myötä oppinut hillitsemään itseään ja työskentelemään lähellä. Edelleen se hajun saadessaan irtoaa, mutta ei enää heti hihnan irrotessa pinkaise kauas.

Fuukan kanssa aloitettiin motivaation rakentaminen perinteisesti makkararingillä, jossa pentu sai namipalkkaa ja lopuksi narupallon, josta se tykkää myös. Namipalkka maalihenkilöltä oli kuitenkin Fuukalle niin mieluisa, että toisinaan saadessaan testiksi välipalkkana pallon, jäi Fuuka seisoskelemaan hölmistyneenä namejaan odottaen. Metsään siirryttäessä annettiin maalihenkilöille mukaan siis namirasiat ja vaihdellen käytettiin haamuja ja peräänajoja kasvattaen koiran motivaatiota lähteä innolla metsään. Haamuharjoituksissa koira näkee vilahduksen piilossa olevasta maalihenkilöstä ja saa näin avun siihen, mihin suuntaan lähteä sekä varmuutta, että siellä tosiaan on jotain löydettävää. Peräänajoilla taas hyödynnetään saalisviettiä, kun koira saa lähteä pakenevan maalihenkilön perään palkkaa hakemaan. Väliin Fuukalle otettiin reagointiharjoituksia tuuliavulla, jotta nähtiin, reagoiko koira tuulen mukana tulevaan hajuun ja lähtee etsimään maalihenkilöä. Erilaisia harjoituksia tehtiin monipuolisesti kasvattaen motivaatiota ja innostamalla koiraa lähtemään etsimään maalihenkilöä.

Fuukalla on haukkuilmaisu, sillä se on shelttimäisesti kova haukkumaan. Ilmaisu valikoitui ja alkoi luonnostaan koiran ominaisuuksien myötä, sillä Fuuka tykkää haukkua. Haun peruskokeen läpäistessään Fuuka olikin vasta juuri täyttänyt 15 kuukautta, sillä sen opittua etsinnän periaatteen ja hallittavuuden oltua kunnossa oli ilmaisukin rakentunut kuin itsestään. Haukkuherkkyys näkyy välillä esimerkiksi tutulla treenialueella, missä voi koira voi haukkua myös turhautumista. Etsinnöissä Minna on huomannut Fuukan vaistoavan tilanteen olevan erilainen ja jättävän turhan vouhottamisen vähemmälle. Haukkuherkkyyden vuoksi on kuitenkin ollut tärkeää, että kokeissa muistaa ilmoittaa alussa testaajalle, että koira voi haukkua etsinnän aikana, mutta ohjaaja tunnistaa ja poimii vain ilmaisuhaukut. Fuuka on myös omatoimisesti liittänyt haukkuilmaisun jäljellä esineisiin, se selvästi tahtoo kertoa löytäneensä jotain.

Fuuka on ollut Minnan sanoin helppo koira ja kiva koulutettava. Fuukan ominaisuuksista vahvuuksiksi nousevat itsenäisyys ja sitkeys ja omien ratkaisujen tekeminen tarpeen vaatiessa. Minna kertoo eräästä hylätystä kokeesta, jossa Fuuka pyyhkäisi hajun perässä 300 metrin päähän haukkumaan mäen päälle. Haukkua ei kuulunut kunnolla ja Minna meni vahingossa mäen ohi.

”Pysähdyin, kun tuli hiljaista. Katsoin mäen päälle ja Fuuka seisoi siellä. Sen ilme oli just sellainen ’mie oon täällä, mihin sie oot menossa?!’”

Se oli ilmeisesti tajunnut ohjaajan olevan menossa ohi ja päättänyt keskeyttää haukun ja käydä näyttäytymässä, että täällä ollaan. Tultuaan havaituksi Fuuka oli palannut jatkamaan ilmaisua, mutta tilanne katsottiin jätöksi ja hylättiin.

”Fuuka selkeästi ajatteli, että hemmetti, se juoksee ohi, mun täytyy käydä hakemassa se!”

Minnan aikaisempina rotuina ennen shelttejä ovat olleet dobermannit ja sileäkarvaiset colliet. Hän kuitenkin muistuttaa, että rodusta riippumatta jokaiselle koiralle on opetettava samat perusteet, esimerkiksi hallittavuus ja maalihenkilömotivaatio. Näennäisesti helponkin koiran kanssa täytyy muistaa ottaa huomioon treenien laatu, se ettei vahingossa jämähdä liian helppoihin, koiraa turhauttaviin treeneihin. Tärkeää on myös muistaa vahvistaa heikkoja kohtia, treenailla muutama kerta peräkkäin samaa teemaa ja sitten taas uutta kohti!

Alku Loihtun kanssa

Suomenlapinkoirapoika Loihtu syntyi 2001 ja seuraavana keväänä meidät patisteltiin mukaan
pelastuskoirakoulutukseen. Homma tuntui mielekkäältä, kun koira oli aktiivinen mutta kisaaminen ei minua
kiinnostanut. Partiotausta ja sairaanhoitajan ammatti olivat myös hyvä pohja. Loihtusta ei koskaan tullut
hälytyskoiraa, mutta niinhän minulle alkuvaiheissa toisteltiin: ekan koiran kanssa opettelet hommat,
seuraavasta sitten voi tulla hälykoira. Opettelu olikin työlästä, sillä vaikka miten kyselin eri puolilta, ei
kukaan osannut kertoa mitä kaikkea koiralle pitäisi kouluttaa, miten ja miksi. Ei ollut kirjallisuutta, ei blogeja
tai nettisivuja eikä minkäänlaista virtaohjetta vastaavaa kuvausta tavoitteista. Tuntui turhauttavalta, kun ei
oikein tiennyt mitä teki ja koirasta tuli epävarma, kun koulutuksessa tehtiin mitä sattuu: välillä jätettiin
olennaista välistä ja välillä jauhettiin liikaa samaa. Tämä on syy siihen, että lähdin sitten aikanaan
rakentamaan suunnitelmallista, tavoitteellista koulutusjärjestelmää, jonka avulla aloittelijakin saisi
koirastaan koulutettua hälytyskoiran.

Oli kuitenkin monta kokenutta ihmistä, oli näkemystä ja yhdessä tekemistä. Oli toimiva hälytysryhmä, jossa
pääsin kartturina näkemään monen kokeneen koirakon yhteistyötä, taktiikoita ja työskentelytapoja. Toimin
kartturina etsinnöissä kahdeksan vuotta ennen omaa hälykoiraa! Oli aika pieni Pelastuskoiraliitto, joka toi
osaajia myös ulkomailta meitä kouluttamaan ja jonka jäsenyhdistykset järjestivät yhteistreenejä ja
koulutuksia. Oli Uudellamaalla monta yhdistystä, joissa pääsin näkemään ja kokemaan erilaista
yhdistystoimintaa, treeniryhmiä, koulutuspolkuja ja koulutusmenetelmiä. Oli se ensimmäinen
koejärjestelmä, jota pääsin Loihtunkin kanssa kokemaan. Oli Tuire Kaimion luennot siitä, miten koira oppii
ja miten koulutus voi edetä pikkupalasista suunnitelmallisesti kohti tavoitetta, ja myös Tuikun koulutustuki.
Ja oli Loihtu, joka kärsivällisesti toimi harjoituskoirana kun opettelin uusia menetelmiä.

Elämäni koira Niida

Kun sitten lähdin miettimään pennun hankintaa, oli mielessäni jo selkeämpi kuva siitä, mitä sille pitäisi
kouluttaa ja miten lähtisin koulutusta rakentamaan. Löytyi sopiva rotu ja pentue, jonka suvussa oli
työnäyttöjä, joten keväällä 2006 hain Sodankylästä lapinporokoiranarttu Niidan.

Niidaa lähdin sosiaalistamaan ajatuksella, ja sen koulutus aloitettiin yhteistyön rakentamisesta sekä
ilmaisusta. Kertova ilmaisu koulutettiin Niidalle palasina kohteiden avulla ja etsintätreeni aloitettiin vasta,
kun sille oli selvää, mitä löydöllä pitää tehdä. Koulutuksen monipuolisuuden varmistamiseksi tein
ensimmäiset listat yleistettävistä ja siedätettävistä asioista eri osa-alueille. No en osannut kuitenkaan ottaa
kaikkea huomioon, joten koulutussuunnitelmaa piti muokata ja korjailemaankin jouduin, kun olin tullut
kouluttaneeksi jotain hölmösti. Niida kuitenkin oppi helposti mm. järkevän työskentelyetäisyyden ja se
halusi aina kertoa havainnoistaan. Kokeita käytiin pitkän kaavan mukaan, sillä minä jännitin älyttömästi ja
Niida oli useimmille testaajille se ensimmäinen kertova koira. Kaikki eivät oikein pitäneet kertovasta
ilmaisusta ylipäätään ja joku sanoikin sen varsin suoraan jo koiraa näkemättä. Jälkikokeisiin rohjettiin vasta
myöhemmin, Niidan ollessa jo etsinnöissä mukana. Vaikeat valeraskaudet olivat Niidalle iso ongelma, ja
tulin vaatineeksi siltä silloin liikaa niin että eteenmenokäskyn eli pistotuksen pilasin ihan kokonaan. Silloin
eteenlähetys oli vielä kokeen tottisosuutta ja niinpä meidät kerran passitettiin siitä suoraan kotiin
päästämättä maastoon ollenkaan. Niidan yhteistyöhalu oli kuitenkin huikea, joten se oli erinomaisesti
sitten ohjattavissa ihan vain rintamasuunnalla. Niida hyväksyttiin hälytyslistalle kolmevuotiaana 2009, ja se
toimi etsinnöissä 11-vuotiaaksi asti.

Niidan mielestä ilmaisu oli parasta ikinä, ja sen se tekikin aina suurella innolla vaikka olisi ollut kuinka
väsynyt. Treenaaminen ja tekeminen oli kivaa missä olosuhteissa tahansa. Viimeisissä
itsenäisyysaattotreeneissä Kakolassa se tunnisti pimeältä vankilan pihalta vuosienkin takaiset treenikaverit
ja olisi halunnut tervehtiä heitä kaikkia, ihmisiä siis. Kaksivuotiaana Niida näki poroja ensimmäistä kertaa ja
suoritti poropaimennuskokeen kunniapalkitusti. Myöhemmin se ei enää suostunut paimentamaan, koska
oli koulutettu riistavapaaksi ja oli omaan sääntökirjaansa kirjannut myös porot ja lampaat riistaksi. Niidan
työskentelytapa oli tuhlailematon ja huolellinen. Sen etsintä ei ollut näyttävää mutta se oli todellinen
luottokoira. Niidan kanssa oli hyvä lähteä mille tahansa tehtävälle.

Niida toimi erä- ja luonto-oppaan työparina myös erityisryhmien retkillä ja tästä kumppanuudesta kasvoi
treenien myötä etsintöihinkin toimiva työpari. Niida suoritti virtatarkastuksen kakkosohjaajan kanssa 2016
ja toimi etsinnöissä meidän molempien ohjaamana. Eläkkeelle se jäi kuulon heikentyessä ja on nyt 14-
vuotiaana lähes kuuro, mutta kulkee vielä mielellään ja sujuvasti pitkätkin metsälenkit.

Kirppu Niidanpoika

Melkein vuoden viimeisenä päivänä 2009 Niida sai kahdeksan pentua, joista kotiin jäi lopulta uros Kirppu.
Koulutin Kirpulle kertovan ilmaisuketjun osat pikkupentuna, mutta kun sen kanssa päästiin mukaan Ilkka
Hormilan tunnistusjälkipilottiin niin muut hommat jäivät pariksi vuodeksi. Minulle oppi oli tärkeä, sillä en
oikeastaan ollut ymmärtänyt jälkiasioista mitään, vaikka Niidalle olin metsäjälkeä kouluttanut. Hajujen
maailma vei sitten minut mukanaan, opiskelussa auttoi, että Suomeen saatiin huippukouluttajia maailmalta
ja tutkimustietoa lisää.

Kirppu oli sosiaalistettu hyvin, se kulki Niidan treeneissä mukana ja tehokas koulutussuunnitelma oli jo
minulle tuttu, joten pelastuskoirakoulutus senkin kohdalla käynnistyi ja eteni. Kirpun kanssa tehtiin myös
vähän rauniotreeniä ja suoritettiin peruskoe. Raunioilla ilmaisuna oli haukku, joka oli koulutettu kotona kohteen avulla ennen ensimmäisiä rauniotreenejä. Keväällä 2015 oli maastolajienkin kokeet suoritettu ja Kirppu oli valmis
virtaan, mutta tarkastuksessa se yllättäen jätti maalimiehen ilmaisematta ja tuli tietenkin hylätyksi. Kun
sama toistui heti treeneissä, ymmärsin vihdoin jonkin olevan pahasti vialla. Viikkoa ennen virtaa Kirpun
kimppuun oli käynyt suurikokoinen koira jyräten sen alleen. Koska olin ollut tuon viikon tiiviisti 12 h
yövuoroissa ja koirien kanssa oli lenkkeilty vain pakolliset, en ollut tajunnut Kirpun olevan todella kipeä ja
tästä kannan huonoa omaatuntoa lopun ikääni.

Viiden kuukauden tutkimusten, hoitojen ja kuntoutuksen jälkeen Kirppu oli taas kunnossa ja suoritti
virtatarkastuksen hyväksytysti. Se treenasi jo samaan aikaan kakkosohjaajan kanssa ja aikanaan suoritti
virtatarkastuksen myös hänen kanssaan osallistuen sitten etsintöihin meidän molempien työparina.
Vamman aiheuttamat kipuongelmat kuitenkin palasivat eikä niitä saatu enää pysyvästi hallintaan, joten
Kirppu jäi lopulta kokonaan sairaseläkkeelle ja viettämään perhekoiran elämää pentuajan kissakaverinsa
kanssa. Kirppu lopetettiin vappuna, kun edes kolmen kipulääkkeen yhdistelmä ja tiuha akupunktiohoito eivät riittäneet pitämään sitä oireettomana.

Poliisikoira Friu

Kesällä 2014 kuulin poliisilta vaihtoon menevästä kaksivuotiaasta saksanpaimenkoirasta. Rotu oli aina
kiinnostanut, mutta terveystilanne pelotti. Tämä koira oli luustoltaan ja muutenkin terve ja olin tavannut
sen ohjaajineen kerran treeneissä, joten ilmoitin olevani kiinnostunut. En tietenkään ollut ainoa, mutta useamman tapaamisen ja toiveikkaan odottelun jälkeen sain kuulla, että Frisco tulisi meille. Elokuisena torstaina se sitten tuli oltuaan töissä siihen asti. Ohjaaja ajoi suoraan hakemaan uutta koiraa, ja me Friuden kanssa seuraavana päivänä ryhmäkatselmukseen, jossa toimin testaajana. Viikonlopun aikana tuli todettua, että venetsialaisten ilotulitukset ja känniset ihmislaumat saivat sen vain terästäytymään, mutta keskustan puistossakin sen pystyi pitämään irti ja töihin se keskittyi niin, ettei tajunnut mitään muuta.

Friu oli toiminut vuoden partiokoirana ja tehnyt nenähommissa aika paljon tulosta. Poliisin voimankäyttövaatimuksiin se oli liian harkitseva, mutta purutreeniä oli tehty, joten se oli otettava koulutuksessa huomioon etsittävän turvallisuuden takaamiseksi. Yhteistyö Friuden kanssa lähti sujumaan hyvin heti, mutta minulla oli opeteltavaa, sillä se kävi ihan eri moottorilla kuin aiemmat koirani. Onneksi sain tukea alkuperäiseltä ohjaajalta ja pääsin sitten myös Raja- ja merivartiokoulun kouluttajien oppiin kun Suomen eläintenkouluttajien ja Rajan yhteistyöprojekti käynnistyi. Friuden kanssa paneuduin yhä laajemmin nenähommiin ja olen mm. etsinyt kouluttamalla sen hajuaistin monipuolisuutta ja rajoja. Se on ollut mukanani liiton tunnistusjälkikouluttajakurssilla ja mm. SWDI:n jälkikurssilla Ruotsissa.

2016 Friude suoritti virtatarkastuksen. Sille oli koulutettu uutena rullailmaisu ja yleistetty se niin hyvin, että se ilmaisi uhkaavan purumaalimiehenkin rullalla. Suojelutreenaajille meidän treeni oli aluksi tyrmistys, mutta hienosti saatiin ryhmältä tukea jatkossa. Esineilmaisunkin olin kouluttanut uudelleen niin, ettei Friu enää ota esinettä suuhun vaan jäljellä menee maahan ja irti etsiessään ilmaisee esineetkin rullalla. Etsiessä sen toimintasäde on vähän turhan laaja, mutta yhteistyö toimii ja motivoituneempaa ja keskittyneempää työskentelijää saa hakea. Jäljestäjänä Friu on vahva, tosin kokeet menivät siinäkin yhtenä keväänä ihan keturalleen kunnes tajusin antaa sille vuosittaisen nenäpunkkihäädön etuajassa. Kolmessa päivässä hajuaisti palautui ennalleen.

Friude on nyt kahdeksanvuotias ja toivottavasti vielä pari vuotta työkykyinen. Sillä on SP2 spondyloosi, joka kuitenkin on ollut oireeton lukuunottamatta yhtä kipulääkkeillä hoitunutta tilannetta poikkeavan rasituksen jälkeen. Ja korvat Friudella on ruttuiset kun pentukoira Sören tikkasi niihin verikorvan molempiin. Mitään ruoka-allergioita, iho-ongelmia tai muuta Friudella ei ole ollut.

Friude tekee narupallopalkalla mitä vaan. Sen tunnuslauseet ovat ”aina valmiina” ja ”ei lenkkiä ilman löytöä”, joten kaikenlaista tavaraa on maastosta tuotu pois, huumepiipuista leipäveitsiin. Avuksi on oltu muuallakin kuin Vapepan etsinnöissä: mm. ystävän viikon kateissa olleet avaimet on etsitty umpihangesta ja karanneen hevosen jäljet etsitty lähtöhajun avulla niin että etsintä saatiin suunnattua oikein. Friude tykkää pienistä eläimistä ja yrittää hoivata loukutetut hiiretkin henkiin, mutta nukkuisin levollisesti vaikka rautatieaseman penkillä sen ollessa vierellä.

Yhtäkään hälykoiraa en olisi saanut koulutettua ilman treenikavereita. Ihmisiä, joiden kanssa tehdään yhdessä ja puhalletaan yhteen hiileen, joiden kanssa pohditaan ja oivalletaan asioita ja jotka antavat osuvaa palautetta, joiden kanssa keksitään aina uusia juttuja ja jaksetaan kuitenkin tehdä niitä samoja perusasioita aina uusien koirien ja ihmisten kanssa. Joiden kanssa suhtaudutaan asioihin asioina ja ihmisiin lämmöllä.

Kuva yllä: Linda Malmlund

Hälykoirakkotarinoissa tutustuaan Pelastuskoiraliiton hälytyskoirakoihin ympäri Suomen. Ensimmäisenä omasta koulutuskaarestaan kertovat haminalaiset Aki Kyyrö ja 6-vuotias kultainennoutaja Dani.

Aki Kyyrö liittyi mukaan hälytysryhmätoimintaan vuonna 2013, ja saman vuoden lopussa perheeseen tuli kultainennoutaja Dani. Aki treenasi tuolloin Palveluskoiraliiton alaisessa yhdistyksessä, joka harjoitti ainoana alueella pelastuskoiratoimintaa. Danin koulutuksen alkutaipaleella ei kahden lajin vaatimusta ollut, joten Danin koulutus aloitettiin ilmavainuisena hakuna, kuten lähes kaikkien muidenkin, olihan laji vauhdikas ja tekeminen hauskaa.

Danin täyttäessä kaksi vuotta tehtyinä olivat käyttäytymiskoe sekä hakukokeet A ja B. Aloitus oli menestyksekäs, kaikki kokeet läpäistiin ensi yrittämällä. Samalla kuitenkin oli viranomaistaholla ryhdytty pohtimaan jälkivaatimusta myös Pelastuskoiraliiton ja Palveluskoiraliiton viranomaistarkastetuille henkilöetsintäkoirakoille, mikä tarkoitti sitä, että jatkossa olisi osattava myös jäljestää.

– Oltiinkin täysin uuden asian edessä; koirasta oli koulutettu jo ilmavainuinen. Edessä oli pitkä ja kivinen mutta opettavainen tie.

– Lähellämme ei ollut ketään ”vahvaa gurua”, vaan kaikki asiat piti itse kokeilla ja tutkia ja saunan lauteilla pohtia, että mitäs seuraavaksi. Ja kun erehtyi kuvittelemaan, että nyt osataan ja lähdettiin kokeeseen, tulikin eteen taas uusi juttu, mitä ei ollut osannut ottaa huomioon.

Aki ja Dani painivat takajälkiongelman kanssa yhden talven yli, ja saatuaan suunnanvalinnan kuntoon menivät kesällä kokeeseen. Uudeksi haasteeksi paljastui vuorostaan vahva riistaharha, jota sitten treenattiin seuraava talvi. Jälkiperuskoe meni lopulta läpi kahdeksannella yrittämällä. ”Oot menevinäs valmiin koiran kans kokeeseen, kun monta treeniä on mennyt hyvin ja ajattelet, että kyllä se nyt sen osaa. Ja kun kokeesta tuleekin hylsy, niin harmittaa ja lentää liinat naulakkoon.” Jälkikäteen asiaa tarkasteltuaan Aki toteaa vastoinkäymisten olleen hyväksi, kantapään kautta ja virheistä oppien.

Takajäljen ratkomista

Akilla ja Danilla kolme jälkikoetta peräkkäin hylättiin takajäljelle lähtemisen vuoksi. Omat keinot eivät selvästi riittäneet ratkomaan, mitä lähteä muuttamaan, joten Aki koki koepaikat hyväksi tilanteeksi kysellä vinkkejä treeneihin, olihan paikalla yleensä ihmisiä ympäri Suomen. Vastauksista ei kuitenkaan saanut yhtenäistä linjaa, vaan yhtä paljon vinkkejä kuin niiden antajia. Neuvoissa kuitenkin korostui koiran ominaisuudet ja niiden huomioiminen tavassa kouluttaa. Akin sanoin ”piti yrittää kerätä jyviä, joista kasata kokeilupulla itselleen.”

– Sain mutkan kautta kuulla jonkun rajamiehen neuvoneen U-mallisesta kaarijäljestä, jota kuljetaan keskeltä siten, että jälkikaaret lähtevät vuoroin oikealle ja vuoroin vasemmalle. Koiran valittua oikean suunnan palkat tulevat nopeasti. Kaarijäljellä saa paljon toistoja, kun otetaan taas uudestaan eri kohdasta ja annetaan koiran valita uudelleen. Nykyään voin sanoa Danin olevan aika varma, ja varmahan ei koskaan voi olla.

Tämä on esimerkki, mutta ei mikään varma kaikille koirille sopiva.
– Jos yksi tapa sopisi kaikille, niin sellaisen kirjan kun kirjoittaisi, voisi tehdä omaisuuden.

Hälytyskelpoisuus

Vuonna 2016 metsänlaitakeskusteluissa oli pohdittu uuden yhdistyksen perustamista Pelastuskoiraliiton alaisuuteen ja syksyllä 2016 perustettiin Haminan Pelastuskoiraharrastajat ry. Akilla ja Danilla oli tässä vaiheessa Palveluskoiraliiton puolella tehtynä haun B-koe, joten he suorittivat Pelastuskoiraliiton säännöillä taidontarkistuksen hausta ja ryhtyivät työstämään jälkikoetta, jonka he suorittivat hyväksytysti vuonna 2019. Marraskuussa 2019 Aki ja Dani osallistuivat viidennen kerran viranomaistarkastukseen, joka hyväksyttiin ja koirakko hyväksyttiin hälytysvalmiuteen.

Koiran taitoja treenatessa on myös ohjaajan muistettava opetella itse. Ohjaajalla tulee olla käsitys muun muassa siitä, miten koiraa ja aluetta käytetään ja miten säätila vaikuttaa. Treenit tulee suunnitella koiran ja koirakon tilanteen mukaan, jotta harjoituksissa pystytään edetä. Kenellekään ei kuitenkaan voi antaa valmista koulutuspolkua. Vinkkejä voi aina antaa, mutta vain koiraa ja koirakkoa tarkkailemalla voi todella auttaa koulutuksessa.

– Minulle ensimmäisen hälytyskoiran kouluttaminen on ollut vaativa, haastava ja erittäin palkitseva kokemus. Siitä huolimatta, että monesti on jouduttu rämpimään pettymyksen suosta takaisin tekemisen meininkiin, päivääkään en tästä matkasta pois antaisi. Korvaamattomia ovat myös aktiiviset ja auttavaiset treenikaverit, jotka kiitoksensa ansaitsevat. Nyt laumassa on uusi noutajapentu kasvamassa. Jospa sen kanssa jotkut asiat onnistuisivat helpomman kautta.

– Olemme saaneet paljon aikaiseksi ja edenneet isoin harppauksin, Ahmavuori summaa kulunutta vuotta. – Jäljen nostaminen oikeaan suuntaan sujuu jo hyvin kuten myös esineilmaisu, jota Laku tekee maahan menolla. Olemme treenanneet jälkeä toukokuusta lähtien vähintään kaksi kertaa viikossa sekä peruskurssilla ryhmässä että itsenäisesti. Heinäkuun otimme vähän iisimmin ja syksyyn mennessä treenikertoja ryhmässä on kertynyt toistakymmentä.

Tottelevaisuus on kaiken A ja O

Kesätauon jälkeen Katja ja Laku ovat keskittyneet raunio- ja tottelevaisuustreeneihin.

– Aluksi ajattelin, että olisimme valmiita ensimmäiseen peruskokeeseen jo syksyllä. Tulin kuitenkin toisiin aatoksiin ja päätin keskittyä vielä aiemmin opitun harjoitteluun ja vahvistamiseen. Laku on kuitenkin vasta 1-vuotias, hädin tuskin vaipoista eroon päässyt, joten mikäs kiire tässä vielä on. Koira on minulle ensisijaisesti perheenjäsen, ei hampaat irvessä treenamista.

Katja kertoo etenevänsä koiran ehdoilla ja pitävänsä yksittäiset treenit lyhyinä. Pakko ei kuulu koulutusmetodeihin.

– Laku on koira jolla ”palaa sulake ” eli mielenkiinto hiipuu tottiksessa herkästi, joten kaikki tehdään niin, että sillä on kivaa. Jos sulake palaa, koira käy istumaan – eikä enää liiku edes pallolla tai nameilla.

Koirakko aloitti kesän jälkeen tottelevaisuuden yksilövalmennuksen Tuuloksen koirakerhon Kristiina Kerttulan ohjauksessa, ja suoritti käyttäytymiskokeen (BH) ensi yrittämällä elokuussa.

– Laku on iso uroskoira, joten haluan olla varma, että koira on täysin hallinnassani myös haastavammissakin tilanteissa ja isoilla alueilla, kenties jopa tosietsinnöissä jos sinne asti edetään. Tekemistä riittää vielä tällä saralla.

Kokoaan ketterämpi rauniokoira

Syksyn tullen jälkitreenit ESPY Espoon pelastuskoirien treeniryhmässä vaihtuivat raunioihin, mistä tulikin heti Lakun lempilaji.

– Laku nauttii raunioetsinnästä ihan täysillä. Sillä on hyvä nenä ja se tekee aloittelijaksi hyvin töitä. Se oppi nopeasti löytämään ihmiset avopiiloista, joten ollaan vaikeutettu treenejä asteittain ja nyt Laku tekee jo helppoja umpipiiloja.

Koostaan huolimatta Laku on ketterä ja alustavarma raunioetsijä.

– Se menee minne tahansa ja osaa tarvittaessa peruuttaa pois ahtaistakin tiloista. Treenatessa se kulkee rauhallisesti eikä vouhkaa ollenkaan samalla tavalla kuin vapaalla ollessaan.

Ainoa haaste raunioilla on ilmaisu, koska koira “ei puhu”.

– Olen yrittänyt opettaa haukkumalla ilmaisua kaikin mahdollisin keinoin, mutta ihmisen löydettyään Laku vaan istuu ja tönöttää. Tai sitten häntä pyörii vimmatusti, Katja huokaisee.

– Jossain vaiheessa opetellaan rullailmaisu, mutta silläkään ei ole nyt kiire. Rauniot tulevat joka tapauksessa jäämään meidän kohdalla todennäköisesti kivaksi puuhasteluksi ja metsälajit vievät menessään.

Kevät tuo tullessaan hakuetsinnän

Katja kehuu koiraansa fiksuksi treenaajaksi.

– Laku on avoin, sosiaalinen eikä räyhää muille uroksille. Se keskittyy treeneissä todella hyvin, vaikka viereisellä raunioradalla treenaisi samaan aikaan juoksuinen narttu. Samoin maalimiehet se osaa ottaa vastaan tosi nätisti. Koirani osaa koostaan huolimatta olla ”hellä” ja käyttäytyä, mistä olen itsekin hieman yllättynyt, Katja nauraa.

– Tästä syystä en myöskään ole nähnyt tarvetta kastroida sitä. Kotioloissa pahaksi äitynyt tuhoamisvimma on sekin rauhoittumaan päin, ehkä ikä tekee tehtävänsä. Olen tehnyt pienimuotoisia kokeita töissä ollessani jättämällä esimerkiksi vessan oven auki. Vessaharjat ja viherkasvit ovat saaneet olla rauhassa, Katja myhäilee.

Talvikauden suunnitelmissa on tottelevaisuustreenejä pari kertaa viikossa Tuuloksen koirakerhon treeniryhmässä. Keväällä kaksikko siirtyy kokonaan uuteen lajiin, eli hakuun.

– Jäljessä Laku on suoriutunut hyvin, joten katsotaan miten hakuetsinnän kanssa käy, sitä ei olla kokeiltu vielä kertaakaan. Tarkoituksena on kuitenkin kouluttaa Lakusta vahvasti kahden lajin koira.

– Puolisalaa olen asettanut alkavan vuoden tavoitteeksi raunioitten soveltuvuuskokeen, jäljen peruskokeen sekä tottiksen alokasluokan. Aika näyttää, ehkä meistä tulee vielä joku päivä astetta vakavammin otettava pelastuskoirakko.

– VIRTA on lähtenyt elämään omaa elämäänsä ja nykyisin se on kaikkien osapuolten kannalta hyväksytty tosiasia, toteaa Poliisikoirakoulun kouluttaja, ylikonstaapeli Jarmo Happo.

Happo on mukana puolivuosittain kokoontuvassa VIRTA-työryhmässä, jossa on edustajia viranomaisten lisäksi myös eri liitto- ja yhdistystahoilta.

– Selvästi tunnistettu fakta on se, että VIRTA on aiheuttanut muutoksia koulutustarpeissa, mutta muutostarpeiden jalkautuminen kentälle ottaa oman aikansa. Suurimmat puutteet tuntuvat liittyvän ohjaajien osaamiseen. Yhteistyötä koiran kanssa ja koiranlukutaitoa ei voi liikaa painottaa, Happo muistuttaa.

Happo kertoo hylättyjä VIRTA-tuloksia tulevan edelleen huomattavan paljon, jopa 25-30% kaikista koesuorituksista päättyy hylkäykseen.

– Toisaalta se kertoo paljon VIRTA-tarkastuksen tarpeellisuudesta. Lähtökohtana on kuitenkin ollut luoda yhteiset laatukriteerit kaikille hälytyskoirakoille ja näin varmistaa pelastuskoirakoiden laatutaso tositilanteissa.

Happo kuitenkin kertoo yleisfiiliksen olevan positiivinen ja antaa kehuja yhdistyksille, joissa on tänä vuonna tehty tosissaan töitä kahden lajin vaatimuksen eteen.

Hylättyjen suoritusten osuus edelleen huomattava

VIRTA-työryhmään kuuluu myös Tampereen Seudun Etsintäkoirien TSE ry:n hallituksen puheenjohtaja Eeva Kaataja, joka kertoo, että työryhmän lisäksi myös yhdistysten sisällä on ryhdytty pohtimaan syitä hylkäysten määrään.

Kaikista Suomessa VIRTA-kokeeseen osallistuneista koirakoista hyväksyttiin viime vuonna 59 % ja tänäkin vuonna osuus on pysynyt jokseenkin samana.

– Hylättyjen suoritusten määrä tänä vuonna näyttäisi olevan samaa tasoa kuin viime vuonnakin, joskin ihan pientä laskusuhdannetta voi olla havaittavissa.

– Pelastuskoiraihmiset ovat pohtineet muun muassa sitä, onko VIRTA tullut ihmisille tutummaksi, jolloin siihen ehkä lähdetään heikommallakin kokemuksella. Mietimme myös, onko tarkastuksen vaatimukset nousseet tai vastavuoroisesti yhdistysten omat vaatimukset tarkastukseen suositteluun laskeneet?

– Näihin kysymyksiin tuskin lienee yhtä oikeaa vastausta tai hylkäysten määrään yhtä selkeää syytä. Seurojen sisällä lienee kuitenkin syytä pohtia, onko suositukset saavalla koirakolla takanaan riittävästi pitkäkestoisia ja haastavia harjoituksia?

Tampereen Seudun Etsintäkoirat järjestävät niin sanottuja harjoitusvirtoja, eli 2-3 tunnin kestoisia etsintöjä mallintavia harjoituksia, joissa ohjaajat joutuvat kohtaamaan epävarmuuden hetkiä ja olemaan vastuussa etsintöjen etenemisestä sekä päätöksenteosta. Aivan kuten virallisessa VIRTA-tarkastuksessakin.

– Tällaiset harjoitukset tuovat varmuutta siihen oikeaan tarkastukseenkin, kun koiranohjaaja ei kohtaa tilannetta ensimmäistä kertaa.

Pohdinnassa on ollut myös viranomaisten rooli tarkastuksissa.

– Meillä ei ole tilastoa siitä, kuinka usein poliisi on aiempina vuosina ollut mukana. Mutu-tuntuma kuitenkin on, että vähemmän kuin esimerkiksi tänä vuonna, jolloin viranomainen on ollut läsnä 80 % tarkastuksista. Kenties silläkin voi olla vaikutusta niin, että poliisin myötä arvostelu on ollut tiukempaa tai tarkastukseen osallistunut koirakko on jännittänyt tilannetta enemmän.

Omasta tekemisestä kiinni

Tampereen Seudun Etsintäkoirien Marianne Ihalainen on osallistunut tänä syksynä VIRTA-tarkastukseen kahdesti. Ensimmäinen kerta lokakuussa päättyi hylkäykseen, toisella kerralla Ihalainen suoritti viisivuotiaan Ukko-koiransa kanssa tarkastuksen puhtain paperein.

– Olin ollut aiemmin mukana Virta-harjoituksissa maalimiehenä ja suunnistajana, mutta silti kokemus oli ihan uusi. Etsintäalue tuntui ihan käsittämättömän laajalta ja hankalalta, varsinkin kun kaikki oli oman pohdinnan ja päätöksenteon varassa.

Ihalaisen ja Ukon tarkastus lähti hyvin käyntiin, mutta yksi maalimiehistä jäi löytymättä ja suoritus hylättiin.

– Koe kaatui omiin virheisiini. Luotin liikaa siihen, että koira ilmaisee ja ajaa jäljen ikään kuin itsestään. Olin liian passiivinen ja loppua kohti niin väsynyt ja pettynyt, että vahingossa ohjasin itse koiran pois jäljeltä. Hylätty tulos tuntui maailmanlopulta.

Ihalaisen mukaan paikalla ollut poliisi ei kuitenkaan lisännyt jännitystä, päinvastoin.

– Hylätyn kokeen jälkeen sain poliisilta tosi paljon kannustusta ja sparrausta, mistä oli konkreettisesti apua seuraavaan yritykseen. Poliisi sanoi, että jos löydät jäljen, aja se heti, äläkä ajattele palaavasi myöhemmin asiaan. Päätin muistaa neuvon aina.

Ihalainen keräili itseään hetken ja seuraava VIRTA-tarkastus pidettiin marraskuun lopussa.

– Ennen uusintaa tein pari pidempää harjoitusta oman treeniryhmän kanssa. Päätin myös tukea koiraani paremmin jäljestämisessä, enkä tulla mukana vaan matkustajana. Tilanteen alussa sekä poliisi että tarkastuksen johtaja puhuivat niin kannustavasti ja rauhoittavasti, että kaikki jännitys hävisi, kun painuimme porukalla metsään.

Tällä kertaa VIRTA sujui hienosti alusta loppuun saakka.

– Ratkaisevaa oli se, että oma tekeminen muuttui. Ukkohan toimi hienosti molemmissa yrityksissä. Toisella kerralla olin skarpimpi ja keskityin koiraani paremmin, jännitin vähemmän ja tein ehkä paremman etsintäsuunnitelmankin. Käytin hyväkseni kaikki saamani neuvot, ja se kannatti.

Ihalainen jakaa mielellään kokemuksiaan muille Virtaan menijöille.

– On tärkeää jakaa myös niitä pettymyksiä, koska kaikille sattuu joskus virheitä. Suoritus on pääsääntöisesti kiinni ohjaajasta. Kannattaa pysähtyä miettimään, miten luet ja luotat koiraasi?

– Tottai hylky harmittaa, mutta ajattelen niin, ettei puolivalmiin koiran kanssa voida lähteä myöskään etsintöihin. Kaivataan vielä lisää itsevarmuutta ja luottamusta minun ja koiran välille, Bagge kertoo.

Baggen pelastuskoiraharrastus alkoi 7 vuotta sitten nyt jo edesmenneen Riesa-saksanpaimenkoiran kanssa Keski-Suomen pelastuskoirissa. Muutto parin mutkan kautta pohjoiseen sai Baggen ja Roin mukaan Ounasjokilaakson treeniporukkaan.

– Meillä oli vuoden tauko maastoista, jonka aikana treenattiin muun muassa suojelua. Omaksi huviksemme ollaan kisattu myös palveluskoirapuolella, joskin pelastuskoiratoiminta on ykköslaji, ja kaikki tehdään sitä ajatellen. Viime vuoden aikana tehtiin nopealla tahdilla sekä jälki- että hakukokeet, ja siitä asti ollaan valmistauduttu VIRTA-kokeeseen.

Bagge on tällä hetkellä kotiäitinä pienen lapsensa kanssa. Perheeseen kuuluu myös saksanpaimenkoiran pentu Ilo, 4 kk, jonka kanssa Bagge kertoo perustaitojen lisäksi treenanneensa jo pienimuotoisesti jäljen alkeita.

– Sain lapsena lahjaksi Jotta toiset saisivat elää –kirjan (Jotta toiset saisivat elää – Caroline Hebart ja hänen pelastuskoiransa, Whittemore Hank-Hebart Caroline, 1998.) Siitä syttyi kipinä, päätin että tulevaisuudessa mun koirani voisi pelastaa ihmisiä. Pidän ajatuksesta, että koiralla on jokin tehtävä seurakoiran roolin lisäksi. Pelastuskoiraharrastuksen aloitin 16-vuotiaana, ja olen ollut etsinnöissä mukana apuohjaajana ja suunnistajana. Toivon, että VIRTA menee läpi, jotta pääsen vihdoinkin tositoimiin oman koiran kanssa.

Treeniolosuhteet pohjoisessa haastavat

– Roi on luonteeltaan avoin, energinen ja monella tapaa hyvin klassinen belgianpaimenkoira. Roilla on kova työmoraali ja se pystyy työskentelemään hyvin myös häiriöiden alla ja muiden koirien seurassa, meillä hihna on usein vain muodollisuus. Toisaalta se on myös tosi tottelevainen, jopa hieman sellainen “mammanpoika”, ja tietyissä tilanteissa kaipaisin siltä hieman lisää itsenäisyyttä.

Bagge kertoo myöhäisen kevään hankaloittaneen treenaamista.

– Pohjoisen lumitilanteesta johtuen ei olla päästy treenaamaan kunnolla, vielä toukokuussa lunta oli maassa metrin verran. Lumelle ei saa samanlaista harjoitusta tehtyä kuin kuivalla maalla. Kevään aikana ollaan kuitenkin treenattu jäljen nostoja niin paljon kuin on ollut mahdollista.

Pohjoisen alueella myös pitkät etäisyydet tuovat haastetta treenaamiseen.

– Oman yhdistyksen kanssa pyritään pitämään treenejä kerran viikossa, joskus useamminkin. Saman yhdistyksen alla saattaa olla koirakoita Kittilästä, Enontekijältä ja Muonion alueelta, ja matkat syövät runsaasti aikaa, yksi treenireissu saattaa tuoda yli 200 km lisää auton mittariin. Toisinaan käydään treenaamassa yli yhdistysrajojen esimerkiksi Ylläksen puolella.

Bagge kertoo etäisyyksien ja toisaalta aktiiviporukan vähyyden, etelään verrattuna, hankaloittavan myös kokeiden järjestämistä, maalimiehistä ja toimihenkilöistä on jatkuva pula.

VIRTA vaatii valmistautumista

Ennen VIRTA-käyttöönottotarkastusta Bagge myöntää jännittävänsä eniten omaa jännittämistään.

– Ennen koetta yritän rauhoittua ja tehdä jotain ihan muuta, jotta saan ajatukset pois jännittämisestä. Kikkakolmoset tulee jättää kotiin ja lähteä kokeeseen maalaisjärjellä, omaan ja koiran osaamiseen luottaen.

Jälkityöskentely on aiheuttanut ohjaajalle muutaman harmaan hiuksen.

– Roi vaihtaa helposti ilmavainun puolelle tai juoksee liian haipakkaa jäljestä ohi. Tämä vaatii toki minulta ohjaajana vielä lisää tarkkuutta koiranlukutaitoihin. Luulen, että tämä tulee olemaan suurin haasteemme myös VIRTA-kokeessa. Tavoitteenani on kuitenkin ollut koko ajan tehdä Roista kahden lajin koira, koska mielestäni pelastuskoiran tulee olla vahva sekä jäljessä että haussa.

Treeniä, treeniä, treeniä

Valitettavasti kesäkuun alussa tehty VIRTA-koe päätyi Baggen ja Roin osalta hylättyyn suoritukseen.

– Tarkastetulle alueelle jäi maalimies, joten se oli siinä. Olin suunnitellut käyväni alueen läpi käyttäen koiran vahvinta osa-aluetta, eli hakua. Tihkusade ja seisova ilma tekivät tilanteen ilmavainutyöskentelyn kannalta koiralle hitaammaksi ja hankalammaksi. Jälkikoiralla meidän VIRTA-alue olisi ollut nopeasti katsottu ja kadonneet löytyneet. Roi kyllä merkkasi jäljet, mutta niin salamannopeasti, etten ehtinyt koota koiraa, emmekä päässeet jälkiin kunnolla kiinni. Yhtä jälkeä päästiin ajamaan useamman merkkauksen jälkeen, mutta väärään suuntaan, Bagge huokaisee.

– Moni yksittäinen osa-alue meillä kaipaa vielä harjoitusta ja ennen kaikkea tulee jatkossa kiinnittää huomiota kaikkien osa-alueiden saumattomaan yhdistämiseen.

– Ohjaajana sain kovan pudotuksen maan pinnalle, mutta harjoitukset jatkuvat. Mielestäni pelastuskoirakon tulisi treenata asiat niin perusteellisesti, että kokeet menevät läpi kuin itsestään.