Teksti: Anni Ahlakorpi
Haave pelastuskoirasta syntyi samoihin aikoihin, kun hankin ensimmäisen oman koirani, Urran. Asuin silloin Oulussa ja seurasin voimattomana kahta suurta etsintää, jotka kotikunnassani Utsjoella tehtiin syksyn 2012 aikana.
Perehdyin lajiin jonkin verran ja minuun vetosi se, että kyseessä ei ole kilpailu vaan jotain, mistä voi olla ihan oikeasti hyötyä, ja toisaalta sekin, että koira ei tarvitse näyttelytulosta voidakseen osallistua. Oman auton treeneihin ja myöhemmin hälytyksiin osallistuminen olisi kuitenkin vaatinut, joten asia jäi vielä hautumaan.
2018 asuin Inarissa ja Urra oli saanut kaverikseen Suossan. Pohjois-Lapin Pelastuskoirat oli hiljattain aloittanut toimintansa ja Yle Sápmillä oli heidän toiminnastaan juttua. Siitä innostuneena otin yhdistykseen yhteyttä ja pääsimme mukaan porukkaan.
Saman vuoden syksyllä muutin Utsjoelle ja polapen toiminta-alue laajeni samalla kattamaan koko pohjoisimman Suomen. Meille se tarkoitti huomattavasti pitempiä treeni-, leiri- ja koematkoja, helposti yli 160 km suuntaansa. Onneksi olimme kuitenkin saaneet hyvän pohjan Inarissa asuessamme ja vuosien varrella Utsjoeltakin on löytynyt erinomaista treeniseuraa.
Suossa on 3/4 porokoira ja 1/4 länsisiperianlaika. Se oppi nopeasti homman jujun, mutta on meillä haasteitakin ollut. Suossa ilmaisee haukkumalla, mutta meni yllättävän pitkään, että sillä oli pokkaa haukkua vieraita ihmisiä. Alkuun myyrät ja sopulit saattoivat helposti viedä voiton ja vielä pitkään sen jälkeen, kun sekä haku- että jälkityöskentely oli varmaa, palasimme kokeista hylättyjen suoritusten kanssa, kun hallintaosuus jäi puutteelliseksi.
Joskus haasteita tuli myös siitä, että harjoittelimme niin paljon yksin tai kahdestaan sen lähialueen ainoan toisen harrastajan kanssa. Kävi nimittäin niin, että Suossa ei hetkeen pitänytkään muiden jälkiä enää minään, mutta onneksi tämänkin sai treenaamalla korjattua.
Vaikka asumme poronhoitoalueella, meillä oli pitkään sellainen tuuri, ettemme treeneissä tai kokeissa törmänneet poroihin. Niiden jälkiin ja papanoihin kyllä ja ne olivat oma päänvaivansa, kunnes aloin Utsjoella harjoitella jälkeä lähellä poroerotuspaikkaa, silloin kun siellä ei ollut erotuksia, mutta häiriöhajuja aivan varmasti.
Lopulta myös, tässä tapauksessa onneksi, niitä porojakin sitten sattui hakualueelle. Olin pitkään jännittänyt, miten Suossa suhtautuisi niihin siinä tilanteessa ja kariutuisiko koko homma meillä siihen, että se jättää hommat kesken ja lähtee porojen perään. Vielä mitä! Suossa kävi kyllä hätyyttämässä porot vähän kauemmas, mutta palasi sitten hommiin ja jatkoi keskittyneesti työskentelyä.
Haasteista huolimatta minulla on monesti Suossan kanssa sellainen olo, että jos itse oppisin yhtä nopeasti ja hoksaisin asioita samaa vauhtia, olisimme päässeet virta-koirakoksi jo aikapäiviä sitten! Siinä on pienen koiran kärsivällisyys koetuksella, kun se hoitaa hommansa niin hyvin kuin pystyy, mutta ihminen ei silti tajua.
Onneksi Suossa osaa ratkaista tilanteita myös omatoimisesti ja luovasti. Eräänkin kerran, kun ihminen ei tajunnut, että ollaan edelleen oikealla jäljellä eikä harhalla, Suossa odotti puun takana esineellä hetken, kävi sitten toteamassa tilanteen eli sen, että ei se ihminen taas ymmärrä ja meni sitten takaisin esineelle ja nakkasi sen näyttävästi ilmaan haukkujen saattelemana.
Emme ole harjoitelleet id-jälkeä, mutta Lapin yhdistysten leirillä, kun yön yli vanhentuneen jäljen tekijä oli meillä kartturina, Suossa hoksasi ensimmäisellä esineellä, että tämähän olikin helppo homma, kun eksynyt henkilö onkin jo löytynyt ja kulkee meidän perässä. Vasta hänet ilmastuaan Suossa suostui ajamaan jäljen loppuun.
Suossa on siinä mielessä erinomainen ja tavallinen koira, että se osaa sen, mitä sille opettaa. Itse taas tunnun oppivan lähinnä virheiden kautta, tai ainakin ne opit jäävät erityisen hyvin mieleen. Virtaakin kävimme kokeilemassa jo viime vuonna, mutta silloin se kaatui nimenomaan siihen, että en ohjaajana sanonut ääneen havaintojani koirasta, tai toiminut sen selvien reaktioiden mukaisesti. Menköön jännityksen piikkiin ja vaikka oma mokaaminen harmitti, ainakin ne opit painuivat syvälle selkäytimeen.
Nyt syksyllä lähdin luottavaisin mielin virtaan. Tiedän, mitä Suossa osaa ja kun luotan siihen ja annan sille rauhan työskennellä ja ratkoa tilanteita, ei meillä ole mitään hätää. Suossa on hyväntuulinen ja maalihenkilöiden kanssa asiallinen, innokas mutta työskentelyssään fiksu. Tavallisen suruton pelastuskoira.
